Esikoisen haastava vauva-aika

 Iinan vauvavuodesta päällimmäisenä jäi mieleen se että hän oli helppo vauva, itse taas esikoisen ollessa kyseessä niin hapuilin aika paljon. Varmaan moni voi tähän samaistua kun ei oikein mistään mitään tiedä ja jatkuvasti pelkäsi jotain. Samalla siinä yritin saada parisuhdetta toimimaan. 

Muistan kun jo parin päivän päästä kotiutumisesta soitettiin synnärille kun Iina kakkasi kokoaika 😂 Sitten hoksasin syöneeni aika tujua ruokaa niin tokihan se vaikutti. Eipä sitä tiennyt tai osannut ajatella että kaikki vaikuttaa kaikkeen. Pelkäsin myös että Iina nukkuessa unohtaa hengittää joten hankittiin kätkythälytin patjan alle, ei auttanut 😅 Pimeydessä tuijotin vaan sitä vilkkuvaa valoa peläten entistä enemmän. 

ihana kummikolmikko 💗💗💗

 

Exällä oli ongelmia nukkua meidän kanssa samassa huoneessa. Lopulta oli toisessa huoneessa ilmapatja jonne meni sitten kun ei mikään muu auttanut. Oli korvatulpat ja silmälaput mutta silti häiritsi vauvan hengittäminen ja liikkuminen. Iina nukkui paljon unipesässä meidän välissä tai enimmäkseen nukuttiin kahdestaan 💗 Iinalla kyllä oli alusta asti hyvä tuntuma pinnasänkyyn ja nukkui itse välillä omassa huoneessaan ja minulla oli itkuhälytin. Eipä tullut itsellä unista mitään kun havahduin kaikkeen ja pienimmästäkin äänestä menin katsomaan että onko hätä 😂 Oispa osannut rentoutua enemmän ja luottaa siihen että kaikki sujuu. 

Laitoksella oltiin jo tarkkailussa kun Iinan paino pääsi putoamaan liikaa, minulta ei tullut maitoa eikä sitä aluksi hoksattu ollenkaan. Kehotettiin vaan imettämään jatkuvasti eikä sekään alkuun lähtenyt sujumaan ja monen vaiheen jälkeen imetin vaan kaksi kuukautta. Maito vaan lakkasi tulemasta, onneksi Iina oli oppinut pullolle ja se sopi meille loistavasti että vaihdettiin korvikkeelle. Siihen loppui yöheräilytkin lähes kokonaan. Alkuun sitä maitoa siis tuli ihan hillittömästi, yöt oli kauheimpia kun paita oli märkä ja hikoilin vielä tosi paljon niin sai sängyn vuorata pyyhkeillä 😂😂

Synnytyksestä toipuminenkin oli hidasta, tikkejä oli virtsaputkessakin niin oli aika hankala tehdä oikeastaan mitään. Ensimmäiset kolme kuukautta olin kipeä mutta pyrin liikkumaan ja viikon vanhana Iina pääsi jo ensimmäiselle vaunulenkille koirien kanssa. Kesän vauvana oli etu ettei tarvinut pukea juuri mitään, enemmän sai kuumuutta pelätä. 

Iina nukkui paljon, milloin missäkin 😂💗💗

 

Parisuhde oli kriisissä synnäriltä lähtien, tuntui ettei mikään enää ollut luonnollista tai toinen ei nauttinut vauvasta. Perheen piti olla kasassa mutta se olikin mennyt hajalle. Ex ei selvästikkään viihtynyt meidän kanssa. Toki hoiti vauvaa, vaihtoi vaippoja, kylvetti ja sylitteli mutta ilo oli poissa. Kaikki tehtiin vaan koska pakko oli hoitaa. Päivät kului itsellä melkein pelkästään Iinan kanssa, en välillä tiennyt päiväkausiin että missä puhelimeni edes oli. Onneksi minulla oli juttuseuraa ystävistä ja nähtiinkin kummien kanssa melkein heti kun pääsin kotiin. Ja neuvolassa sai purkaa sydäntä. 

Pahimpia hetkiä oli kun ex saattoi lähteä viikoksikin pois kotoa ihan vaan koska ei viihtynyt. Se oli rankkaa, vieläkin nousee kyyneleet silmiin kun mietin että miten noin ihana asia kun vauva oli toiselle ihan maailmanloppu. Kehotin monesti menemään lääkäriin tai varaamaan aikaa psykologille mutta ei suostunut. Todennäköisimmin hänellä oli synnytyksen jälkeinen masennus mutta ei sitä varmuudella saatu ikinä selville. 

Ajan kuluessa loppui kaikki läheisyys enkä enää tuntenut exää kohtaan juuri mitään. Tapahtui sellaisiakin asioita mitkä omalta osaltani edesauttoi tunteiden katoamista. Kerran esimerkiksi ex piteli Iinaa sylissä ja hänellä oli käsi Iinan kasvojen päällä, ärähdin että mitä teet ja vastasi että yritti vain rauhoitella. Ei se siltä itsestä näyttänyt ja luottamus alkoi karisemaan oikein kunnolla. Toinen käännekohta oli kun istuin Iina sylissä sohvalla ja kinattiin jostain. Sohvalla ollut kahvikuppi kaatui ja jämät valui sohvalle, ex suuttui ja nyrkki pystyssä ärisi jotain. Säikähdin ja menin makuuhuoneeseen aikeissa soittaa apua mutta ex tuli perässä ja väänsi väkisin puhelimen kädestäni. Käsi oli kipeä monta päivää ja ex naureskeli että olinpas vahva kun ei meinannut saada luuria pois. Iina ihmetteli toisessa käsipuolessa maailman menoa. Silloin päätin että tämä riittää, en pysty enää olemaan suhteessa exäni kanssa.

Lisäksi oli paljon pieniä asioita mitkä kertoivat että ei suhteesta tule mitään. Ensimmäinen kauppareissukin meni pieleen kun Iina alkoi itkeä. Ex lähti pois kun ei voinut olla siellä enää meidän kanssa. Vaikea kuvailla sanoin että miltä se tuntuu kun jatkuvasti saat miettiä että koska toista alkaa ottaa päähän tai voidaanko edes lähteä mihinkään jos Iina alkaakin itkeä. Exälle Iinan itku oli ihan kamala paikka enkä itse tiennyt että miten voisi auttaa. Itsekin olisin välillä kaivannut auttavaa kättä vauvan kanssa ja toinen suurinpiirtein juoksee pakoon. Onneksi oli muita ihmisiä tukemassa kun ei isästä siihen ollut ensimmäiseen vuoteen. 

Oli itselläkin vaikeaa, Iinan syntymän myötä puhkesi jonkunlainen ahdistuneisuushäiriö enkä pystynyt kunnolla nukkumaan. Aloin ahdistua uutisista ihan kamalasti ja saatoin itkeä viikkokausia jonkun huonon uutisen takia ja niitä riitti. Ihan jatkuvasti kävi jotain pahaa ja olin tolaltani päivittäin. Muistan vieläkin todella tarkkaan niitä uutisia ja mikä laukaisi koko jutun ja Turussa oli se terrori-iskukin Iinan ollessa viikon vanha. Lapsia kuoli tiuhaan tahtiin onnettomuuksissa ja muistan kun ex itki sitä Porvoon tapausta missä isä murhasi lapsensa leikkikentällä. Sanoi ettei ikinä voisi tehdä mitään vastaavaa. Se oli raskasta, vauvan syntymän pitäisi olla maailman onnellisin tapahtuma mutta meille se oli uuvuttavaakin. Iina itsessään oli ihana mutta kaikki se muu tuli täytenä yllätyksenä eikä kukaan kertonut etukäteen että maailma ympärillä onkin ihan kauhea paikka. 

Kävin lääkärissä kertomassa tunteistani ja minulle määrättiin lääkkeitä ahdistukseen ja unettomuuteen. Ne auttoivat onneksi ja oloni hieman helpottui. Parisuhteelle se ei kuitenkaan tehnyt muutosta parempaan. Olin jo saanut asunnon kun ex vielä riehui jostain astianpesukoneesta ja itki kun muutetaan muualle. En tuntenut sääliä tai myötätuntoa, olin vaan tyytyväinen että oltiin pääsemässä pois. Joskus mietin että miten elämä olisi mennyt jos olisin jäänyt, oli yhteinen koti jossa tehty paljon remonttia ja sisustettu mieleiseksi. Nähty elämää yhdessä kymmenen vuotta ja se oli kaikki rikottu eikä paluuta enää ollut vaikken tietenkään päivääkään ole katunut sitä että Iina on olemassa. Hän on maailman ihanin tytär joka on sopeutunut eron myötä hyvin siihen ettei iskä ole joka hetki elämässä mukana. 

 

Tämä nyt vähän säröili joka suuntaan mutta pääosin saa varmaan kiinni siitä että miten meillä meni. Onneksi kuitenkin nautin myös äitinä olemisesta, vaikka olisin halunnut nauttia siitä paljon enemmänkin. Tuli vaan niin paljon uutta eteen etten ollut varautunut kaikkeen ja sen kyllä huomasin itsekin. Päällimmäinen tunne mitä muistan tuolta ajalta on levottomuus ja sellainen jatkuva hälytystila kun ei mihinkään voinut täysin luottaa. 

rakastan tätä kuvaa 😍