Ajatuksia kuluvasta vauvavuodesta

Antero on pian jo puoli vuotias, samaan aikaan haikea olo että vauvavuodesta puolet takana jo mutta samalla tyytyväinen että ns. vaikein aika taputeltu ja kaiken oppiminen alkanut vauhdilla 💙

Anssi ollut tämän viikon yövuorossa joten en ole nukkunut juurikaan, ajatukset on aika irrallaan. Sen olen oppinut jo aiemmin että siitä ei ole hyötyä uuden vauvan kanssa vaikka olisi lapsia ennestään. Olin Anteron kanssa varmaan eniten ulapalla ja edelleen yhtä arvailua et mikä on minkäkin itkun syy 😂 Ikinä en oo osannut lukea vauvaa ja Antero oli alkuajat niin järkyttävän tyytymätön että usko loppui omaan osaamiseen. 

Nyt on jo niin hymyilevä ja kikatteleva että hiljalleen unohtuu kivikot ja takapakit 🥰 Yötkin sujuu paremmin, en vaan joutunut Aamun tai Lumin kanssa juurikaan heräilemään kun isät pääosin hoiti syöttelyt mutta poika on aikamoinen tissittäjä. 😂 Olen häntä imettänyt varmaan nyt kauemmin kun tyttöjä yhteensä, se on aika siistiä kun aiemmat imetykset loppuneet minulta kysymättä niin on aika kivaa että meillä on yhä pojan kanssa pitkiä hetkiä kaksin ja öisinkin nukahtaa hienosti viereeni vaikka useamman kerran yössä syötän. 

Jotain suloista siinä on kun poika yhä nukahtaa rinnalle ja usein ottaa minua vielä kädestä kiinni ❤️

Tietty luulin jo parin kuukauden jälkeen etten imetä pitkään niin ehdin heittää kaikki maidonkerääjät ja suojat pois, ei ollut fiksu veto enkä oo myöntynyt ostamaan uusia turhaan kaappeihin lojumaan joten maidonnousujen kanssa ollut vähän hassuja hetkiä jos en ole varautunut 🤣🤣🤣

Antero on vaikuttanut eniten neljästä lapsesta mun ja Anssin väleihin. Antero nukkuu mun kanssa sängyssä ja Anssi sohvalla, joitain öitä Anssi on hoitanut vauvaa jotta saisin kokonaisia yöunia myös. Alkuun paljon muutettiin nukkumisjärjestelyjä ja silloin olin eniten vauvan kanssa sohvalla, nyt tämä järjestely on pysynyt pitkään ja ollut toimiva. Yöviikkoina kuten paraikaa pääsee Anssi sänkyyn ja Antero nukkuu päikkärit siellä isin kanssa. 

Läheisyys on ihan olematonta, jompikumpi on aina vauvan kanssa ja lopulta päivän päätteeksi kun kaikki vihdoin nukkuu niin ollaan niin väsyneitä ettei jaksa kun vaan hengaa puhelimella kunnes nukahtaa 😅 

Anssista on tullut myös erittäin uupunut ja sitä myöten vaikea ja kiukkuinen. Ei jaksa oikein tehdä mitään ja sitten jos haluaa tehdä jotain omaa niin usein tulee muuta pakollista ja taas harmittaa. Hän nukkuu välillä tai usein tosi huonosti vaikkei kukaan valvota ja on sitten äkäinen. Työt kuormittaa, lapset kuormittaa, minä kuormitan. Hän kaipaa läheisyyttä mutta samalla äksyilee ja se työntää mua pois. Ennen pystyin luottamaan siihen että jos mulla kiristi päätä ja ärsytti niin Anssin pinna kesti. Nykyään oon kokoaika varuillaan et koska ärähtää taas ja pari kertaa olen käskenyt lopettamaan kun alkanut rähjäämään turhasta, luottamus hänen olemiseen lasten kanssa on vähän rakoillut kun ollut tilanteita jossa pinna katkeaa turhan päiten. Toki aina pyytänyt anteeksi mutta ei sekään auta montaa kertaa kun sama sitten jossain vaiheessa toistuu. 

Viimeksi eilen sanoi Lumille jostain pahvin viemisestä roskiin, Lumi vastasi että joojoo ja Anssin mielestä se oli väärä vastaus kun olisi pitänyt sanoa pelkkä joo. Tuli itselle niin tyhmä olo, Anssin kanssa ei vaan voi onnistua kukaan meistä. Oli pieni kinastelu siitä, hänen rima on niin korkealla miten 6v tai 3v pitäis suoriutua, eikä hän koskaan kohtelis vaikka siskonsa lapsia noin. Hän olisi heille todella kiva ja hauskuuttelisi. Me sitten saadaan pelkkää veetuilua ja alan olla siihen vähän kyllästynyt. 

Meni sitten koko eilinen kun hän mökötti ja tietoisesti paiskoi ovia kovemmin ja märmätti miten kyllästynyt on jatkuvaan syyttelyyn ym. Jos hän olisi ollut tuollainen silloin kun tavattiin niin ei oltais tässä nyt ja jos tuosta jää pysyvä olotila niin en loputtomiin aio jaksaa. Yritän ymmärtää että vauvavuosi ja kolmivuorotyö on haastava yhdistää mutta tätä en kyllä halunnut. En halua olla varpaillaan omassa kotona enkä halua jännittää ja olla passissa kokoaika että koska taas pitää puuttua hänen paasaamisiin ja kestääkö pinna jos lapset kiukkuaa. Sitten saan sanomista jos puutun johonkin ennen kuin mopo lähtee käsistä. 

Alkuvuodesta tein lapsista lasun. Olin vielä nukkumassa kun Antero heräsi ja Anssi haki hänet pullolle. Hetkeä myöhemmin hän alkoi raivoamaan Anterolle siitä että sai puklut paidalleen. Hetken päästä siitä Lumi tuli alakertaan ja Anssi kysyi että mihin Lumi heräsi johon Lumi vastasi että "saan mä tulla alas"

Anssi totesi että "en mä v***u sitä kysynyt". Siinä kohtaa olin jo tosi levoton et mitä tapahtuu ja hetken päästä olivat keittiössä ja Anssi jotain märmätti siellä ja paiskoi jääkaapin ovea ym. Menin sitten sanomaan että vois poistua kun ei kuulosta hyvältä ja sitten Anssi suuttuikin että kaikki oli ihan fine kunnes tulin säikyttelemään lapsia ja näytti mulle keskaria ja huus et mun syytä kaikki aina. Mulle tuli itku ja Lumikin itki, pahoittelin Lumille sitä tilannetta ja Anssikin kävi pahoittelemassa että "äiti pilasi aamun". Sitten normisti lähtivät hoitoon ja Anssi töihin. 

Siinä sitten aikani surkuttelin ja tein lasun, vielä siitä ei mitään ihmeellistä ole poikinut mutta jossain vaiheessa jonkunlainen perhetyö alkaa kai. Anssi ei edes suuttunut siitä ilmoituksesta mutta hänen mielestä aivan turhaan koska kaikki on ihan hyvin. 

Olen itse kasvanut perheessä missä riidat äityi aina ihan tappeluksi asti, piilouduin koiran kanssa saunaan. Eli olen aika herkkä noille tilanteille, liekkö sitten liian herkkä mutta minun lapset ei ole ansainnut turhaa skitsoamista ja kettuilua. Ikävöin usein sitä Anssia kenen kanssa menin naimisiin vaikka sekin Anssi välillä suuttui muttei ollut kiukkuinen kokoaika 🥹 Hän hassutteli lasten kanssa ja vei milloin minnekin leikkimään ja heittäytyi heidän juttuihin. Jaksoi höpötellä muutakin kun vaan torumista ja komentelua. 

En ole näistä jutellut kenellekään, itselle aika iso kynnys tehdä lasu omista lapsista mutta koen tehneeni oikein. Ei sitä apua voi koskaan liikaa olla ja jos se auttaa pääsemään takas siihen mitä oli niin miksei. Eikä tietenkään lasten pyllyilyä tarvii aina hymyssä suin kestää, kyllä sen ymmärrän mutta haluan että Anssilla olisi enemmän hyviä päiviä eikä olisi sitten niin tympeä meille kun mieli on virkeä. Hänellä masennusta on ollut ja välillä mietin onko se palannut niin siihen pitää saada apua eikä vaan salailla kaikilta pahaa oloa. 

Tästä tuli pitkä sepustus ❤️💙 Josko joku sais vertaistukea omaan tilanteeseen kun puolisosta tullut "vieras" jota pitäisi kuitenkin rakastaa niin myötä- kuin vastamäessä. Läheisyydestä puhumattakaan, haastavaa on mutta parempaan mennään toivottavasti 💙💙

Viimeinen (ja vaikein) muisteluosuus joka jatkuu vielä seuraavaan kertaan...

 Kiitos kun olette lukeneet avautumisiani, merkitsee paljon minulle 💗 Olen vasta äidiksi tultuani herännyt siihen että lapsuus ja sen aikaiset ongelmat heijastuvat tosi paljon myös aikuisuuteen. Minulla on paljon haasteita tämän myötä, käyttäydyn välillä tosi lapsellisesti. Jos esimerkiksi mokaan jotenkin tai sanon jotain tyhmää mitä kukaan ei ymmärrä niin nousee ihan kamala puna kasvoille ja alkaa ahdistaa. Luulen että pienenä olen saanut sanomista jos olen kämmäillyt. En vaan itse muista yhtään mitään. Paitsi sen että huutoja olen saanut ihan kamalasti ja äitikin kerran löi minua kun olin ehkä jotain 12v. Tuntui ettei äiti koskaan ollut minusta ylpeä, veljeni oli selvästi suosikki. Joka hänkin pahasti traumatisoitunut eikä ole asioita käsitellyt kun omin keinoin jotka ei ole kauhean hyviä. Äidin kuolema oli hänelle tosi kova paikka, itse olen siitä puhunut paljonkin mutta enemmän itseäni vaivaa asiat jotka tapahtui kun olin pieni ja niitä varmaan käsittelen mummoksi asti 😅

Mutta meidän ongelmat eskaloitui toden teolla Lumin syntymän jälkeen. Nukkuminen oli tosi vähäistä, Lumilla oli koliikkia ensimmäiset reilu kolme kuukautta ja alkuun Iina heräsi aina öisin jos Lumi heräsi. En ollut siihen yhtään varautunut jostain syystä 😂 Iina kävi päiväkodissa maaliskuuhun asti kunnes koronan takia se loppui kun seinään. Meillä kävi Hollolassa asuessa kotipalvelu muutamia kertoja ja jotain muitakin ihmisiä mutten enää muista heidän nimikkeitään. Kävin myös raskausaikana psykologilla. 

Meidän välit meni hiljalleen tosi huonoksi Samin kanssa. Väsymys varsinkin vaikutti molempiin, Sami välillä torkahteli istualteen kun Lumia sylitteli. Lumi oli ensimmäisen puolen vuoden aikana sylissä ihan jatkuvasti, yöunet nukkui sängyssään mutta aamusta iltaan oli sylivauva kun ei viihtynyt missään. 

Koronan tultua tehtiin aika nopea päätös että luovun Hollolan kodistani ja muutetaan tänne Lahteen pakoon ihmisiä 😂 Täällä oli edelleen ihan älytön remontti käynnissä, joka paikassa oli jotain kesken eikä voinut oikein kodiksi kutsua. Tein remppaa sillä ajalla kun muut öisin nukkuivat, halusin saada paikat nopeasti valmiiksi. Lumi nukahti usein joskus kahden aikaan yöllä ja sen jälkeen rupesin maalaamaan ja pariksi tunniksi unille. Aamulla ylös ennen Samin lähtöä töihin. Voin kertoa ettei ollu todellakaan maailman paras idea 😅 Ajoin itseni piippuun ja siitä se helvetti alkoikin. 

En meinannut jaksaa enää hoitaa lapsia päivällä, ei ulkoiltu juurikaan kun mieluummin tein ihan vähän maalaushommia silloinkin. En lähtenyt kotoa muutenkaan koska korona. Minun ja Samin välillä oli kaikki ihan pielessä, yhteistyö ei toiminut yhtään eikä yhteistä aikaakaan ollut eikä edes kiinnostanut kun oltiin niin väsyneitä. Oltiin ihan kurkkua myöten pulassa ja sen aikainen Samin työpaikka oli sellainen että sinne oli mentävä vaikka olisi mikä eikä Sami auttanut kotona tämän takia yhtään. Oli kontakteja sinne ja tänne mutta pahin tapahtui keväisenä aamuna kun itkin täällä etten jaksa hoitaa tyttöjä ja että tarviin apua. Oletin toki että Sami olisi ollut se apu, mutta hän suuttuikin ja häipyi töihin. Muutaman tunnin päästä ovikello soi ja lastensuojelusta oli kolme henkilöä oven takana. Sami oli soittanut lasuille että oli huolissaan minusta ja he olivat heti lähteneet tarkistamaan etten ollut tehnyt mitään peruuttamatonta. 

Sami oli tähän mennessä soitellut minusta neuvolaan muutamia kertoja, yhdelle kontaktille joka teki minusta lasun ja nyt sitten viimeisenä keksi lastensuojelun. Kaikki vaan sen takia ettei itse osannut jutella eikä auttaa, halusi ulkoistaa vastuunsa ja olen siitä edelleen välillä todella katkera vaikka toisaalta oltiin jo menty niin pitkälle etten tiedä oltaisko selvitty keskenään. Olisin kaivannut vaan unta jota ei ollut. Sami myös.

Siinä sitten juteltiin niitä näitä, minulta kyseltiin kaikenlaista. Luulin että selviän sillä että höpöttelen mieltä painavista asioista mutta uupumus oli niin kova että se paistoi naamastani varmaan kilometrin päähän. Niin he sitten sanoivat että lapset otetaan avohuollon tukitoimena huostaan. Se oli elämäni kamalin päivä 😭 Ainoa lohtu oli se että oli "vaan" 30 päivää kestävä ja että lapset pääsivät oikeasti todella ihanaan paikkaan 💓

pikkuAntero 💗

Oispa näistä tajunnut ja osannut nauttia enemmän 💗

Tunti tuosta eteenpäin oli lapset lähteneet. Iinan isälle ilmoitettiin ja minua tsempattiin mutta ei siinä tilanteessa oikein tuntunut siltä että elämä voittaa ja koin tuon saman tunteen monen monta kertaa taistellessani yhtä hankalaa lastensuojelun työntekijää vastaan.