Sain tänään sähköpostia eiliseen postaukseen liittyen. Heti ensimmäinen ajatus poskia punoitellen oli että joku kasvattajan puolustaja nousi barrikadeille minua vastaan 😅 Ei sentään, mutta se herätti itsessäni niin paljon ajatuksia että ajattelin niistä kertoa.
Ne jotka minun elämästäni enemmänkin täällä lukeneet niin tietää että rehellinen ja nimenomaan minun oma näkemykseni on närkästyttänyt ihmisiä. Mutta olen sen täällä maininnut että tämä on minun henkilökohtainen blogi minulle tapahtuneista asioista. En ole puhunut asioita mitkä ei ole totta, minulle kyllä lauottu kaikenlaista. Viimeisimpänä tämä kasvattaja, onneksi aivoni ovat sulkeneet pahimmat pois ja eilinen juttu oli aika kaunis versio siitä miten pahasti ihmiset kohtelee toisiaan.
Sähköpostissa jonka sain oltiin vähän huolissaan että kasvattajan saa kyllä selville ja siitä voi tulla pahaa mieltä. Pitäisikö olla huolissaan, no en ole. Tämä heidän aiheuttama tuska ja ahdistus oli heiltä aivan tietoinen valinta. Minulta sen sijaan ei kysytty että haluanko käydä läpi helvetin joka kestää yli puoli vuotta. Kasvattaja oli ollut kaverini yli seitsemän vuotta ja meillä ollut lukuisia hauskoja hetkiä, huumori kukkinut ja istuttu pöydän ääressä kahvilla höpötellen niitä näitä. Niin ei, minulta ei kysytty että haluanko häneltä puukon selkään jota käänteli ja väänteli siellä ilman huonoa omaatuntoa. Hänestä ei näkynyt yhtään että olisi ollut hitustakaan pahoillaan.
Jos kohtelet ihmisiä huonosti niin kannattaa ehkä myös varautua siihen että uhrilla on ääni ja uskallus puhua siitä mitä on saanut osakseen. Tässä tapauksessa kirjoitustaito, rohkeutta minulta ei koskaan ole puuttunut. Ehkä joku tämän ansiosta miettii kahdesti ennen kuin tekee pahasti ja satuttaa muita. Uhrien ei pitäisi joutua vaikenemaan, ainakaan sen takia että pahantekijöille tulee kökkö olo, tulispa!
Heidänkö elämän pitää saada jatkua ihan normaalisti? Tästä ei saa tulla heille mitään takapakkia mihinkään, tai ei yhtäkään menetettyä ystävyyttä? Minun elämä meni uusiksi ja edelleen harkitsen terapiaan menemistä kun he rikkoi mun luottamuksen ja minusta tuntuu etten ole minkään arvoinen kenellekään. Kymmeniä unettomia öitä ja tuhansia kyyneleitä kun ikävöin koiraani ja mietin että mitä pahaa olin tehnyt. Mietin tota tilannetta ihan joka päivä, ensimmäiset viikot olin ihan lamaantunut. Heistä välittyi tunne etten koskaan edes ollut heidän kaveri, hyötyivät vaan kun saivat välillä Saran mukaansa näyttelyreissuille. Heti kun se hyöty siirtyi heille niin olin vaan ilmaa jota sai haukkua.
Eivät he olisi koskaan palauttaneet Saraa minulle ellen olisi saanut käräjäoikeuden tuomiota, he tiesivät että haluan sen takaisin mutta ihan viimeiseen asti laittoivat hanttiin keksityin selityksin. Olihan se hauska käänne itsekin kuulla melkein puolen vuoden jälkeen että koirani olikin hoidossa vaan ja 3000 euron lunnasvaatimuksella sen olisi saanut 🥲 Ja sähköpostin laittaja oli huolissaan josko minusta tehtäisi kunnianloukkaussyyte mutta ihan olen totta puhunut, eikä poliiseja kiinnosta. Ei heitä kiinnostanut minunkaan tekemä. Tänään tuli päätös että ihan normiriita vaan ihmisten kesken. Harmittaa.
Jos tästä jotain keskustelua tulee niin hyvä vaan, jos tästä ei muuta iloa ole niin josko ihmiset olisivat varovaisempia ja voisiko olla mahdollista että toisia kohdeltaisi hyvin? Ei tällaista osaa kuvitella tapahtuvaksi kun vasta liian myöhään. Se taistelu minkä kävin läpi koirani takia oli todellakin sen arvoista mutta olen samalla aika loppu ihmisiin ❤️💔
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti