Viimeinen (ja vaikein) muisteluosuus joka jatkuu vielä seuraavaan kertaan...

 Kiitos kun olette lukeneet avautumisiani, merkitsee paljon minulle 💗 Olen vasta äidiksi tultuani herännyt siihen että lapsuus ja sen aikaiset ongelmat heijastuvat tosi paljon myös aikuisuuteen. Minulla on paljon haasteita tämän myötä, käyttäydyn välillä tosi lapsellisesti. Jos esimerkiksi mokaan jotenkin tai sanon jotain tyhmää mitä kukaan ei ymmärrä niin nousee ihan kamala puna kasvoille ja alkaa ahdistaa. Luulen että pienenä olen saanut sanomista jos olen kämmäillyt. En vaan itse muista yhtään mitään. Paitsi sen että huutoja olen saanut ihan kamalasti ja äitikin kerran löi minua kun olin ehkä jotain 12v. Tuntui ettei äiti koskaan ollut minusta ylpeä, veljeni oli selvästi suosikki. Joka hänkin pahasti traumatisoitunut eikä ole asioita käsitellyt kun omin keinoin jotka ei ole kauhean hyviä. Äidin kuolema oli hänelle tosi kova paikka, itse olen siitä puhunut paljonkin mutta enemmän itseäni vaivaa asiat jotka tapahtui kun olin pieni ja niitä varmaan käsittelen mummoksi asti 😅

Mutta meidän ongelmat eskaloitui toden teolla Lumin syntymän jälkeen. Nukkuminen oli tosi vähäistä, Lumilla oli koliikkia ensimmäiset reilu kolme kuukautta ja alkuun Iina heräsi aina öisin jos Lumi heräsi. En ollut siihen yhtään varautunut jostain syystä 😂 Iina kävi päiväkodissa maaliskuuhun asti kunnes koronan takia se loppui kun seinään. Meillä kävi Hollolassa asuessa kotipalvelu muutamia kertoja ja jotain muitakin ihmisiä mutten enää muista heidän nimikkeitään. Kävin myös raskausaikana psykologilla. 

Meidän välit meni hiljalleen tosi huonoksi Samin kanssa. Väsymys varsinkin vaikutti molempiin, Sami välillä torkahteli istualteen kun Lumia sylitteli. Lumi oli ensimmäisen puolen vuoden aikana sylissä ihan jatkuvasti, yöunet nukkui sängyssään mutta aamusta iltaan oli sylivauva kun ei viihtynyt missään. 

Koronan tultua tehtiin aika nopea päätös että luovun Hollolan kodistani ja muutetaan tänne Lahteen pakoon ihmisiä 😂 Täällä oli edelleen ihan älytön remontti käynnissä, joka paikassa oli jotain kesken eikä voinut oikein kodiksi kutsua. Tein remppaa sillä ajalla kun muut öisin nukkuivat, halusin saada paikat nopeasti valmiiksi. Lumi nukahti usein joskus kahden aikaan yöllä ja sen jälkeen rupesin maalaamaan ja pariksi tunniksi unille. Aamulla ylös ennen Samin lähtöä töihin. Voin kertoa ettei ollu todellakaan maailman paras idea 😅 Ajoin itseni piippuun ja siitä se helvetti alkoikin. 

En meinannut jaksaa enää hoitaa lapsia päivällä, ei ulkoiltu juurikaan kun mieluummin tein ihan vähän maalaushommia silloinkin. En lähtenyt kotoa muutenkaan koska korona. Minun ja Samin välillä oli kaikki ihan pielessä, yhteistyö ei toiminut yhtään eikä yhteistä aikaakaan ollut eikä edes kiinnostanut kun oltiin niin väsyneitä. Oltiin ihan kurkkua myöten pulassa ja sen aikainen Samin työpaikka oli sellainen että sinne oli mentävä vaikka olisi mikä eikä Sami auttanut kotona tämän takia yhtään. Oli kontakteja sinne ja tänne mutta pahin tapahtui keväisenä aamuna kun itkin täällä etten jaksa hoitaa tyttöjä ja että tarviin apua. Oletin toki että Sami olisi ollut se apu, mutta hän suuttuikin ja häipyi töihin. Muutaman tunnin päästä ovikello soi ja lastensuojelusta oli kolme henkilöä oven takana. Sami oli soittanut lasuille että oli huolissaan minusta ja he olivat heti lähteneet tarkistamaan etten ollut tehnyt mitään peruuttamatonta. 

Sami oli tähän mennessä soitellut minusta neuvolaan muutamia kertoja, yhdelle kontaktille joka teki minusta lasun ja nyt sitten viimeisenä keksi lastensuojelun. Kaikki vaan sen takia ettei itse osannut jutella eikä auttaa, halusi ulkoistaa vastuunsa ja olen siitä edelleen välillä todella katkera vaikka toisaalta oltiin jo menty niin pitkälle etten tiedä oltaisko selvitty keskenään. Olisin kaivannut vaan unta jota ei ollut. Sami myös.

Siinä sitten juteltiin niitä näitä, minulta kyseltiin kaikenlaista. Luulin että selviän sillä että höpöttelen mieltä painavista asioista mutta uupumus oli niin kova että se paistoi naamastani varmaan kilometrin päähän. Niin he sitten sanoivat että lapset otetaan avohuollon tukitoimena huostaan. Se oli elämäni kamalin päivä 😭 Ainoa lohtu oli se että oli "vaan" 30 päivää kestävä ja että lapset pääsivät oikeasti todella ihanaan paikkaan 💓

pikkuAntero 💗

Oispa näistä tajunnut ja osannut nauttia enemmän 💗

Tunti tuosta eteenpäin oli lapset lähteneet. Iinan isälle ilmoitettiin ja minua tsempattiin mutta ei siinä tilanteessa oikein tuntunut siltä että elämä voittaa ja koin tuon saman tunteen monen monta kertaa taistellessani yhtä hankalaa lastensuojelun työntekijää vastaan.